Melon myötävaloon auringonpaisteessa. Musta varjoni seuraa minua hellittämättä vaikka veteen painuvat auringonsäteet imevät sitä tummaan syvyyteen. Vesi vetää minua tuonpuoleiseen. Kaksin käsin kauhon kohti elämäni päiviä. Selässäni tunnen hetken säteilevän painon.
Veteen painamani jälki katoaa vaivannäön määrästä riippumatta samassa näkymättömiin. Maalauspinta paljastaa ajatukseni ja liikkeeni kuvan. Katoavaisuuden kuvana maalaus todistaa hetkestä. Sivellin on kevyt väline. Maaliaine on veden vastus käteni alla. Ajattelen veden vartaloa, joka läpinäkyvänä ja ympäristöään peilaavana on samanaikaisesti voimakkaasti aineellinen. En kelluisi, jollei allani olisi vettä, en uppoaisi, jollei allani olisi vettä. Väline kannattelee teostani silloinkin kun kuvan esittävyyden merkityksellisyys mielessäni hajoaa. Väriaineen kertoma todellisuus elää rinnakkaisena kuvani kanssa. |
”Etkö pysty kuvittelemaan sellaista silloinkaan kun näet sen? |
Sisääntuloaulan huomiotaherättävin elementti on taiteilija Kristiina Uusitalon valtava, valon ravitsevasta voimasta todistava taideteos “Valon varassa” |